lauantai 4. maaliskuuta 2017

Karvapuusti Facebookissa


Karvapuusti jatkaa pöllyttämistä Facebookissa,
tervetuloa tykkäämään sivustamme! :)


torstai 22. joulukuuta 2016

Hyrinäriepu


Meidän perheen kissapoppooseen kuuluu oleellisena osana myös yksi lattiariepu, jonka aina yhtäkkiä huomaa levähtäneen keskelle lattiaa - tietysti yleensä siihen kohdin, mistä eniten kuljetaan.

Ramasoo. Tarvii ommoo lommoo.

Mikäli illalla tai yöllä hipsuttelee huoneesta toiseen, valojen laittaminen on enemmän kuin suotavaa, sillä vaikka reitin omassa kodissa sokkona osaisikin, saattaa pimeydessä vaania erinäisiä "muuttuvia tekijöitä".

No ei tässä kuule kummempia, kunhan hengaan

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun illalla myöhään vessaan (jääkaapille..) hiippaillessa on keskellä lattiaa retkottanut se sama tuttu riepu kuin päiväsaikaankin. Siinä saa pitää askeleet varovaisen kevyenä.. :)

maanantai 19. joulukuuta 2016

Räsyjä ja ruusunmarjoja

Päätin näin talven kunniaksi levittää kanilaan lisää mattoja lattialle. Pupujen tilaa värittävätkin nyt ihanat monenkirjavat räsymatot. Pupujen kelpaa pomppia ja pönöttää pehmoisalla pinnalla ja samalla se lisää omaakin viihtyvyyttä vallan vietävästi! :)


Matot ovat toki haastavampi pitää puhtaana, joten olenkin harjalla huiskaamisen lisäksi hurruttanut mattoja myös imurilla. Jotta välttyisi imurin kantamiselta edestakaisin kanilan ja oman kotikolon väliä, on imurin hankinta kanilan puolelle ollut enemmänkin mielessä.. :)

On aivan mahtavaa kuinka tilassa viihtyy vain enemmän ja enemmän, mitä suuremmin sitä muokkaa "oman näköisekseen" ja viihtyisämmäksi eläimille. Milloin sitä konttailee matolla kaneja silitellen, kanojen kotkotuksia katsellen (niiden luultavasti kotkotellessaan toisilleen, että siinä se eukko taas konttaa ja kyylää) tai pupuille herkkuja piilotellen. Tai ruokailevia rusakoita kuvaillen:

Henni
"Hus, häivy siitä. Tahtoo syödä rauhassa"

* Nyt se kyylä ei näe mua. Mahtaa sitä ottaa päähän, hihhihiii... *
Henni & Taimi
"Vieläkin se kyylä on siinä. Eikö se ole ennen nähnyt puputtavia pupuja?"

Räsymatot on selkeästi hyväksytty ja hyväksi todettu tyttöjenkin osalta, koska illallispelletit maistuivat mielummin sen pehmoiselta pinnalta kuin kipon käkkyrästä. Alimmassa kuvassa etummaisena on Taimi. Tytöissä on piirteissä huomattavan paljon samaa näköä, mikä tosin ei ole ihmekään koska tytöillä on sama isäukko.

Pupuille on kiva piilotella sinne ja tänne herkkuja, joita ne sitten hieman pupusta riippuen etsivät innokkaasti tai vähemmän innokkaasti. Erityisesti kuivatut banaanilastut, ruusunmarjat ja gojimarjat ovat suurta herkkua, joita etenkin "vainukoiraksikin" kutsuttu Henni tomerasti tonkii, nenä vinhasti väristen pitkin lattiaa.

Kanoillekin on taas näin talvella saanut keksiä erilaisia aktiviteetteja, koska sokerinen sulkaväki ei suostu talvella laittamaan pyllyhöyhentäkään oven ulkopuolelle tuulen tuivertamaksi - sen lisäksi, että Euroopassa leviää lintuinfluenssa, jonka vuoksi siipikarja suositellaan pitämään tällä hetkellä visusti sisätiloissa.

Vaan mitä niihin aktiviteetteihin tulee, on tänä talvena erityisesti seinälle riippumaan laitetut kurpitsanpuolikkaat tehneet erittäin hyvin kauppansa. Erilaiset metallitelineet ovat myös kovassa käytössä ja pitävät sisällään milloin mitäkin, kuten vaikkapa lehtikaalia:


Mun vuoro, mun vuoro! Sä nokkasit kaksi kertaa peräkkäin!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Elämän kipeät karikot

Olen tullut viime aikoina aivan erityisen paljon miettineeksi eläinten vaikutusta omaan hyvinvointiin. Tämä vaikutus voi nimittäin olla jotain niin suurta, ettei sille välttämättä ole keksitty oikeastaan sanojakaan ja se korostuu erityisesti silloin, kun elämässä kohtaa asioita, jotka tuntuvan olevan liian vaikeita mielen käsiteltäväksi. Kerron nimittäin nyt jotain, mikä riuhtaisi maton jalkojeni alta kolme kuukautta sitten. Jotain, minkä kirjoittaminen tänne on ollut mahdotonta tähän asti, mutta nyt sen kuitenkin haluan kirjoittaa.

Tämä vuosi on ollut monin tavoin rankka, mutta syyskuussa se kaikki kulminoitui äärimmäiseen henkiseen tuskaan - menetin isäni. Isäni äkillisesti sairastui vakavasti elokuussa ja viikkojen jatkuva huoli ja pelko räjähti lopullisesti, kun syyskuun puolivälissä isäni kuoli. Oman vanhemman menetys on niin suunnattoman hirveä kokemus, ettei sille ole oikeasti ole olemassa sanoja - tai mikäli on, minä en ole niitä onnistunut löytämään.

Ystävien ja perheen tuki on ollut tärkeää - niin äärettömän tärkeää. Samalla olen tullut paljon miettineeksi eläinten vaikutusta omaan hyvinvointiin. Nimittäin, ainakin omalla kohdallani huomaan kuinka suuri se vaikutus voikaan olla.

Nöf, nöf

On niin hieno tunne, kun valtavan surun keskellä koira käpertyy viereesi, katsoo suurilla silmillään ja laskee pehmeästi tassunsa kädellesi. Se, kun näet kissan kiertyvän hyrisevälle kerälle sohvalle, nauttien olostaan. Se kuinka katselet kanien tyytyväisinä loikkivan tai jyrsien ruokiaan, posket pulleasti pyörien.

Eläinten hyvinvointi on tässä kaikessa oikeastaan se avainsana. Kun eläinten näkee ja kokee voivan hyvin, on se juuri se asia, joka vaikuttaa omaankin mielialaan. Tämä on myös eräänlainen onnellinen oravanpyörä: suurissa suruissakin sukeltaessaan saa voimaa hoitaa eläimet niin, että ne voivat hyvin ja näin ollen vastavuoroisesti nostavat omaa mielialaa.

Kanila on itselleni ollut aina sellainen "toinen olohuone" jossa aika kuluu siivillä. Mikäli tiedän aamulla olevan aikainen herätys, saatan illalla viimeisen kerran mennä käymään pupujen luona "ihan vain pikaisesti" tarkistaakseni kaikilla olevan varmasti juomaa ja ruokaa, sekä sammuttamaan valot. Vaan kuinka ollakaan, saatan huomata kuluttaneeni siellä aikaa parikin tuntia. Siellä aika vain pysähtyy - tai tarkemmin ottaen tuntuu siltä, sillä ikävä kyllä se kello todellisuudessa kuitenkin jatkaa juoksemistaan.. :)

Mutta pupula, siellä se aika pysähtyy. Sitä vain pysähtyy hetkeen, nauttien mitä mainioimmasta seurasta syöttäen, silitellen ja sylitellen.





Pupulassa on myös yksi "uusivanha" asukaskin, kun kasvattinityttöni Riemuloikan Repsottava Rikkaruoho eli Sinna saapui takaisin kotiin. Tytöstä  jouduttiin luopumaan, joten hurautin hakemaan sen takaisin tänne kasvatuskotiinsa.

Samettimangusti tässä hei!

Päätin Sinnan takaisin tultua, etten sille enää etsi uutta kotia, sillä en halua sen taas joutuvan muuttamaan. Niinpä se saa jäädä asumaan tänne meille.

Uudistin vastikään töpöjengin asumusta sikäli, että päätin kokeilla asumuksen pohjallisena pelkän purun sijasta puru-turveseosta. Kun on tottunut vaaleaan, valoisaan puruun, oli hieman tottuminen uuteen ilmeeseen, mutta se on tuntunut olevan erittäin hyvä ratkaisu. Puputkin tuntuvat kovin pitävän pehmoisesta turpeesta asumuksessaan ja myös innostuvat sitä välillä kaivelemaan.





Huomatkaa laajimmassa kuvassa näkyvä haukkarivistö orrellaan.. :)

Meidän Riemuloikan Facebook-sivua seuraavat kenties jo tietävätkin, että tästä joukosta poistui yksi. Rakas Paavo-pappa nimittäin menehtyi vain muutama viikko takaperin. Paavo tuntui jättävän hirveän suuren (pörröisen) kolon jälkeensä.

Sinnan palattua takaisin kotiin, tuumasin kokeilla kuinka se tottuisi mukaan tähän töpöpoppooseen ja nyt näyttää siltä, että oikein hyvinkin. Se on alkanut sulautumaan vallan mukavasti neljän muun seuraan ja toissailtana ne olivat jo kaikki illalla ruokakipolla kauniissa kukka-muodostelmassa :) ♥

Mietin näitä kanien yhdistämisiä aina hieman pintaa syvemmältä, sillä se että kani näyttävät äkkivilkaisulla tulevan toimeen keskenään, ei aina kerro koko totuutta. Se, etteivät ne jahtaa toisiaan ympäriinsä tai karvatupot eivät lentele, ei ole vielä suoranainen selviö toimeentulemisesta - hyvinvointi tai sen puuttuminen ei välttämättä näy päälle päin aivan äkkiseltään.

On aina mahdollista, että kanijengissä on joku, joka jää selvästi muiden alapuolelle ja syrjityksi. Se, joka ei ole varma uskaltaako tulla ruokakipolle muiden seuraan, se joka saa häädöt yhteiseltä herkulta - joskus hyvin äkkiseltäänkin ja ihmisen silmiin jopa yllättävästikin, vaikka sen asema ryhmässä on todellisuudessa kokoajan hieman stressaava. Sanonta "on hyvä olla silmät selässäkin" pätee mielestäni varsin hienosti tässäkin asiassa, jotta kykenee parhaansa mukaan näkemään, mikäli joku ryhmässä ei yksinkertaisesti voi hyvin.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Kuin kissat ja koirat

Osa Karvapuustin lukijoista muistanee vielä sen, kun viime helmikuun lopussa mieheni toi meille kaksi uutta kissaa - sen lieron puhuttua minulle viikkokausia tuovansa yhden. Never trust a crazy cat guy.

Lähes vieläkin tunnen sen kalsean kolotuksen leukaperissäni, niiden tuolloin kolahdettua silkasta shokista lattiaan, nähdessäni kantoboksissa yllättäen kaksi silmäparia, odottamani yhden sijasta.

Siitä on nyt jo yli kahdeksan kuukautta kun tämä vauhtivaljakko pesiytyi perheeseemme. Paljon on pyykkitelinettä kaadettu, verhoissa roikuttu ja mattoja raavittu. Kissanpennut, nuo tosielämän täystuhot. Tällä hetkellä villikot ovat noin vuoden ikäisiä - niiden ikä kun on kuitenkin arvio, koska ovat luonnosta löydettyjä.

Mitäs se orja siellä alhaalla taas metelöi

Siinä kiipeilypuun ylimmästä lepopussukastaan tilannetta tarkkailee Karvinen - se joka oli alunperinkin tulossa perheeseen. Mies päätti jo kauan aikaa ennen sen kotiutumista, että haluaa punaisen poikakissan, jonka nimeää Karviseksi.

Kun mies löytökissatalolla (mieheni toinen koti) sitten oli nähnyt tämän punanuttuisen viikarin, oli päättänyt siltä seisomalta, että siinä on hänen Karvinen. Vaan kuten sain myöhemmin huomata, oli mies ihastunut myös punanutun mustavalkeaan siskoon, joka tassutteli Karvisen kyljessä kotiimme ja sai nimekseen Vilma.

Vilma oli lähes alusta saakka hyvin reipas ja tottui nopeasti perheen koiriin - toisin kuin Karvinen. Sen mielestä koirat olivat kaiken kammottavuuden kuninkaita ja se jatkoikin viikosta toiseen sähisemistä niille - myös silloin, kun itse juoksi nurkan takaa suoraan koiraa päin.

Koirien katsoessa hämmentyneenä kylkeen juossutta punaviiruista vauhtivillea, Karvinen sähisi selkä kyyryssä, kuin koko törmääminen olisi ollut koiran syytä. Samoihin aikoihin Vilma oli jo tehnyt hyvnkin läheistä ystävyyttä koirien kanssa  ja saattoi muun muassa makoilla Maurin masukarvojen alla lämpöisessä ja nakersi lempeästi siinä ohessa välillä vähän koiran tassukarvoja..

Vaan ajan saatossa on Karvinenkin lopulta heltynyt. Koirat ovatkin sen mielestä ihan kivoja tyyppejä ja erityisesti Maurille se saattaa jo osoittaa hyvinkin hempeää hellyyttä... ♥



Mitä koirien hellimiseen muuten tulee, tuumasin viime viikon lopulla ostaa pojille uuden pedin, kun sellainen sattui osumaan haukankatseeni alle eläinkaupassa. Tuo mahtava, muhkea pehmoinen peti oli pakko kantaa kotiin.

Kun sitten kotona asetin muhkupedin olohuoneen lattialle, pyysin Tahvoa iloisesti petiin ottaakseni kuvan uudesta vuoteesta. Ja katsokaa. Katsokaa tuota rajatonta riemua ja ääretöntä iloa joka Tahvon koko olemuksesta paistaakaan!

Rai rai rai. Ihan kuule ratkeen liitoksistani tästä riemun määrästä

Uskokaa tai älkää, koiraparkaa ei vahingoitettu kuvauksissa, vaikka Tahvon herkkä ego toki saattoi mahdollisesti saada hetkellisen kolauksen.

Vaan kuinka ollakaan, kun kameralla osoittelu oli ohitse, ei mennyt kauankaan kun Tahvo jo hiipi uuteen petiin tyytyväisenä rullalle. Ja kun Tahvo poistui, valtasi pedin Mauri. Ja kun Mauri siirtyi, valtasi pedin kissat. Olen tyytyväisenä myhäillyt, että hyvä ostos oli! ♥

lauantai 5. marraskuuta 2016

Kun sydämesi sammuu

Tämän viikon alussa tein raskaan päätöksen, joka sattui niin paljon ja niin syvälle sydämeen, että tuntuu lähes repäisseen sen rinnastani matkallaan. Sain nimittäin vihdoinkin voimaa tehdä päätös Tyynen kohtalosta, jota olen pyöritellyt mielessäni viikkojen ajan.

Rakas, 13-vuotias beaglemummumme nukutettiin maanantaina ikiuneen. Tein päätöksen sitkeästi hammasta purren, pitäen siitä väkisin kiinni, kunnes rakkaan sydän ei enää lyönyt. Omasta sydämestä lähti niin valtava pala ja jätti kipeän, niin hirveän, valtaisan kipeän kolon.


Mummu sai viimeiseen saakka elää niin, että vielä jalka nousi, häntä heilui ja uteliaisuus oli tallella. Monet vaivat jotka alkoivat liittymään seuraan, eivät ehtineet saada valtavia mittasuhteita - mummu ei koskaan joutunut tuntemaan todellista tuskaa, sellaista jota ne olisivat aikanaan mukanaan tuoneet.

Tunnen särkyneen sydämeni sopukoissa, että päätös oli täysin oikea ja täysin ajallaan, mutta hirveää ikävää ja surua se tieto ei poista. Tyyne ehti kuitenkin elää hienon elämän ja kokea ja nähdä monia asioita elämänsä aikana. Ja jättää mieleemme niin monia valtavia muistoja, etteivät ne unohdu meiltä koskaan.

Tyyne ehti pohjattomasta ahneudessaan kaikkien näiden vuosien aikana keksiä keinot ja tuumailla temput, joilla varastaa kaiken syötäväksi kelpaavan tavalla tai toisella. Ja vielä lähtiessään, kaikkein viimeiseksi, se onnistui vielä haukkaamaan sydämestäni valtavan palan mukanaan.

On niin ikävä, niin valtava, kipeä ikävä.
Lepää rauhassa rakas.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Ei savua ilman tulta

Hola! Olisikohan aika puhaltaa puolisen vuotta lepoa viettäneeseen Karvapuustiin kipinää? Kyllä, kyllä olisi aika! Vaikka Karvapuusti on kenties on viettänyt kaikenkarvaista kesäuntaan, on itse elämä täällä jatkunut tuttuun tapaan tassutuksista töpötyksiin.

Ikävä kyllä elämään on myös astunut suuria suruja, joiden vuodattamat kyyneleet ovat osittain vaikuttaneet Karvapuustinkin hiljaiseloon. Matalapaine mielen perukoilla on ollut vahvasti läsnä, mutta kuinka ollakaan, karvaperhe on pitänyt hymynhäivettä hiljalleen yllä.

Tämän puolen vuoden aikana kun Karvapuusti on nukkunut, on ehtinyt moni karvaystävä nukkua poiskin. Jo keväällä nukkui ikiuneen pappapupu Saku ja kesän aikana myös muun muassa rex-tyttö Unna. Pupuperheen koko on kuitenkin pysynyt melko lailla vakiona, yhden uuden asukkaan, sekä kahden kotiinjääneen poikasen myötä.

Jo tovi sitten muuttivat kaikki puput sisälle - osan asuttua halki kesän ulkosalla. Töpöjengi on kokenut poismenojen myötä hieman muutoksia ja tällä hetkellä siihen kuuluu Miina-mummu, Paavo-pappa, Ella, Kira ja Diva.

Rakastan aina sitä hetkeä kun saa töpöjengin asumuksen sisustaa valmiiksi ja sitten siirtää itse jengin sisälle. Tulihan siitä hetkestä napattua muutama kuvakin, kun jengi siirtyi syksyn sumusta sisälle. Huomatkaa asumuksen takana, omassa asunnossaan, iltapuulle käyvät kanaset... :) ♥








Tällä hetkellä ulkosalla alkaa olemaan varsin harmaata, sillä tuuli on tuivertanut lehdetkin puista. Ennen harmautta, luonnon vielä kelliessä kaikessa kauneudessaan, tuli niitä kuitenkin ikuistettua kauniita värejä kuviinkin.




Nyt sitten odotellaan talvea ja lunta. Kyllä, kuulun niihin ihmisiin jotka odottavat kovasti lunta. Erityisesti mikäli käy niin, että lumi sataa yön aikana ja saa herätä valkeaan aamuun, se on suorastaan täydellisen ihanaa!

Luonto ja eläimet. Elämän suola.
Ja sokeri. :)

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Keväisiä kanimaisuuksia

Kuten edellisen postauksen lopussa lupasin, seuraa nyt vuorostaan kanimaisia kuulumisia ja ne alkavatkin sangen sopivasti kuvilla siitä, kun töpöjengi pääsi maanantaina ulkoilemaan nurmiaitaukseen. Töpöjengi käsittää siis ne seitsemän kania jotka asuvat yhdessä: Paavo, Miina, Saku, Ella, Diva, Unna ja Hilpu.

Osa kaneista "eksyi" kuviin useammankin kerran, kun taas esimerkiksi Ellasta ei onnistunut yksikään kuva, vaikka sekin luonnollisesti mukana oli menossa. Täytynee napata "muhku" kuvaan jossain vaiheessa myöhemmin.. :)

Hilpu ja Paavo yhteistuumin pienten heinänkorsien kimpussa
Unna kera karvanvaihtoisen nenänpäällysen ♥
Edessä Miina, takana Saku ja oikealla Hilpu
Neitosista ken on kaunein.. ♪ Hilpu ☺
Unna ja Diva
Saku - joka voimamiehen elkein nyhtää maasta herkullista juurta..

Kanimäärä on joidenkin kuukausien sisällä hieman kutistunut. Poismenojen käsittely on aina koettelemus ja erityisesti niissä tapauksissa, kun itse tekee päätöksiä suuntaan ja toiseen, vaatii se hieman enemmänkin voimia. Nämä ovat myös väistämättä olleet vaikuttamassa blogin hiljaisuuteen, jota jatkui oikeastaan koko kevättalven. Vaan eteenpäin kuljetaan koitosten ylitse.

Jos jostain voi olla onnellinen niin siitä, että "pappajengi" eli Saku, Miina ja Paavo porskuttamassa yhä vanhaan malliin. Sakullekin tuli vastikään 7-v ikää ja Miinalle tämä samainen luku olisi pyörähtämässä syksyllä. Toivottavasti ainakin, eli toivottavasti pikkumummu pysyy terveenä ja hyvinvoivana. :)


Keväässä kun kuljetaan, on mielessä taas suunnitelmia, joita olisi tarkoitus kevään tai kesän aikana toteuttaa. Yksi niistä on kanien ulkotarha. Se, joka viime kesänä oli jo tarkoitus muuntaa ajatuksesta toteutukseen, mutta joka mokoma sitten jäi kuitenkin lopulta ajatuksiin kiikkumaan.

Nyt on uuden kanitarhan suunnitelmat jo niin sanotusti pöydällä, joten toivon mukaan päästään pian siihen toteutusvaiheeseenkin - lumetkin kun lähti tänä vuonna ajoissa, niin pääsee rakentamaan jengille uutta kesäkämppää! :)

Sitä ennen kuitenkin hieman kuvia kanilasta. Ensimmäinen "yleisilmekuva" on vastikään tässä maanantaina illalla napattu. Kuvassa etualalla vasemmalla näkyy kanijengin asuntoa, josta on myös seuraavat kuvat, jo hieman useampien viikkojen takaa.




Talviaikaan olen välillä kantanut kaneille havunoksia nakerreltavaksi, mutta en osaa olla jo innokkaasti odottamatta sitä aikaa, kun pääsee tuomaan kuohkeita lehtipuunoksia!


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Herätys talviunilta!

Kas, näyttääkö teistäkin siltä, että kevät on alkanut hiipimään talven alta? Ja kiihdyttää vieläpä vauhtiaan. Ehkä bloginkin on siis aika heittää hyvästit talviunilleen, venytellä vetreästi ja siirtyä taas karvaperheen kuulumisten kertojaääneksi ☺


Kuten kuvastakin voi huomata, aurinko on näyttäytynyt ja etenkin tässä kuussa sangen hienosti! Tahvo esittelee kevään kuuminta "kattokaa mitkä pokat löysin maasta"-muotia. Oli puuhkahäntä aluksi hieman kummissaan, mikä kapistus se siihen kuonolle kiikkumaan asetettiin, mutta ei aikaakaan kun se jo katseli maailmaa reippaasti (ei niin vaaleanpunaisten) lasien läpi.


Kevät on ihanaa aikaa liikkua luonnossa, kera kameran ja koirien. Hiekkakuopallekin ollaan taas päästy, kun rinteet tulivat esiin lumikerrosten alta. Koirat nauttivat aina kovasti rinteitä pitkin juoksemisesta.

Ensi kuussa 13-v täyttävällä Tyynelläkin riittää yhä vain kuntoa lähes samaan tapaan kuin ennenkin. Hiekka senkuin pöllyää, kun turbomummu pistää tuulemaan, edestakaisin rinteitä ylös ja alas ravaten! Kuvassa rinteessä rellestää nuorin ja vanhin, eli Mauri ja Tyyne:

Polkee, polkee, jaksaa, jaksaa
Tyyne, kukkulan mummutar
Tahvo - aina yhtä terhakkana
Mauri ja maastovärit

Eläinperheessämme on ehtinyt tapahtumaan myös muutoksia, niin hyvässä kuin pahassakin. Kanimäärä on hieman kutistunut, samoin kuin kanaparvikin on pienentynyt yhdellä, rakkaan Lyydian menehdyttyä muutama viikko takaperin. Sen sijaan kissoja on enemmän - peräti kaksi enemmän!

Helmi-maaliskuun vaihteessa perheeseemme nimittäin tassutteli kaksi uutta tulokasta löytöeläinkodilta, jossa miehelläni on tapana käydä kissoja rapsuttelemassa.

Luonnosta löytyneet emo ja pennut oli otettu löytölään hoiviin jo viime vuoden puolella ja näistä pienistä riiviöistä kaksi sisarusta muutti meille, punaraidallinen poika, sekä mustavalkoinen tyttö.

Tosin, minulle kahden kissan saapuminen oli yllätys joka loksautti leukani lattiaan niin, että kolina kävi, koska olin olettanut kissoja tulevan vain yksi. Mies päätti yllättää (shokeerata) vaimonsa perinpohjin, kun saapumispäivänä boksista kurkisteli yhden pään sijasta kaksi. Hetken syvään hengitettyäni lopulta toivuin järkytyksestä.. :)

Vilma ja Karvinen kiipeilypuussa
Krrhhh...Zzzz.. :)
Hyrinät ja haukunnat päättyy tällä erää tähän
- seuraavassa postauksessa vuorostaan pupumaisia kuulumisia.